Mikko ja pakkasukko
Justus Raivo

Oli talvi. Mikko oli laskemassa pulkalla mäkeä. Mikko oli pieni lappalaispoika, joka kovasti piti seikkailuista. Eräänä päivänä, kun Mikko oli laskemassa mäkeä, hän huomasi Saana-tunturin. Mikko mietti uskaltaisikohan hän laskea alas noin suuren tunturin, mutta pian hän jo kapusi ylös tunturin laelle. Vielä tunturin laella Mikko mietti, että laskisikohan hän sittenkään alas, mutta Mikko otti vauhtia ja hyppäsi pulkkansa kyytiin, ja niin alkoi vauhdikas matka tunturin alla olevaan metsään. Vaikka Saana oli jäänyt taakse, liukui pulkka vielä syvälle metsään. Kun Mikon vauhti lopulta pysähtyi, hän oli jo hyvin syvällä metsässä. Mikko otti pulkkansa narusta kiinni ja lähti kotiin päin.

Juuri kun Mikko oli lähtenyt, hänen eteensä hyppäsi pieni karvainen otus, joka sanoi: 'Hei minä olen Pukkeli. Oletko sattumoisin nähnyt puista rasiaa?' Mikko oli pelosta kankea, mutta sanoi: 'Ei en ole'. Juuri silloin Mikko näki edessään hyvin pienen rasian. Mikko nosti rasian ja sanoi: 'Tämäkö? 'Kautta hampajaisen nenän sinä löysit sen', sanoi otus ja sieppasi rasian. 'Tule mukaan poika'. Mikko lähti otuksen perään ja kysyi: Kuka sinä olet ja mitä tuossa rasiassa on? 'Minä olen Pukkeli ja tässä rasiassa on Pakkasukon sydän', vastasi otus ja jatkoi: 'Tule, käydään Runotontun luona'. Mikko päätti olla hiljaa loppumatkan vaikka häntä mietitytti pakkasukon sydän.

He saapuivat pienelle ovelle. Pukkeli koputti ja huusi: 'Hei Runotonttu! Pukkeli täällä!' Ovi avautui ja vanha tonttu astui ulos. 'Haluaisimme tietää missä Pakkasukko on', Pukkeli sanoi. Runotonttu katsoi tulijoihin ja sanoi: 'Runotonttu hyvin kiltti, näyttää teille tien, mutta edes Runotonttu ei teitä sinne vie. Pakkasukko ilkeä ja hyvin, hyvin paha, sillä parran alla on suuri, suuri maha'. Sitten tonttu osoitti heille tien.

He saapuivat pienelle ovelle. Pukkeli koputti ja huusi: 'Hei Runotonttu! Pukkeli täällä!' Ovi avautui ja vanha tonttu astui ulos. 'Haluaisimme tietää missä Pakkasukko on', Pukkeli sanoi. Runotonttu katsoi tulijoihin ja sanoi: 'Runotonttu hyvin kiltti, näyttää teille tien, mutta edes Runotonttu ei teitä sinne vie. Pakkasukko ilkeä ja hyvin, hyvin paha, sillä parran alla on suuri, suuri maha'. Sitten tonttu osoitti heille tien.

Kun Mikko ja Pukkeli olivat taas lähteneet Pukkeli kysyi: ´Mikä sinun nimesi on?´ ´Minä olen Mikko ja asun Saanan juurella´, Mikko vastasi. Mikko ja Pukkeli kävelivät kauan kunnes saapuivat suuren tunturin jäisille porteille. He kävelivät porteista sisään ja saapuivat suureen jäähalliin, jonka valtaistuimella istui jäinen mies. ´Mitä te haluatte, kun tunkeudutte tunturiini!´, huusi mies vihaisella äänellä. Pukkeli kuiskasi Mikolle, tuo on Pakkasukko ja hänen takiaan tulimme tänne, sillä meidän pitää saada hänen sydämensä tuolle korokkeelle tai hän puhaltaa hirmumyrskyn Lappiin, joka tuhoaakaiken. Mikko huusi Pakkasukolle, tyhmä lumikasa et saa minua kiinni. Pakkasukko suuttui ja nousi valtaistimeltaan.

'Minä syön sinut!', huusi Pakkasukko. Silloin Mikko hyppäsi Pakkasukon jäiseen jalkaan ja vaikka kuinka Pakkasukko räpisteli Mikkoa irti, pysyi Mikko kiinni hänen jalassaan kuin takiainen. Tällä välin Pukkeli oli asettanut sydämen paikoilleen. Pakkasukko huusi: 'Ei, eii!'. Silloin revontulet ilmestyivät. Revontulikeijut alkoivat tanssimaan ilosta, koska Pakkasukon sydän oli taas paikoillaan Pakkasukon rinnassa. Samassa Mikko huomasi seisovansa kotansa vierellä Pukkelin kanssa. Mikko kysyi: 'Miksi me olemme täällä, ja miksi Pakkasukko oli vihainen sydämen saatuaan?' Pukkeli kertoi: 'Paha noita oli taikonut Pakkasukon sydämen rasiaan ja kertonut, että Pakkasukon pitäisi loihtia mahtava myrsky, joka tuhoaisi koko Lapin ja että noita saisi sen valtaansa, jolloin hän tekisi haltioista, tontuista, keijuista, hampajaisista ja ihmisistä orjiaan. Ja koska Pakkasukolla ei ollut sydäntä, hän olisi tehnyt sen ellemme olisi panneet sydäntä paikoilleen'. 'Ymmärrän', lisäsi Mikko. Pukkeli taas aloitti: 'Ja olemme täällä revontulikeijujen taikatanssin ansiosta, mutta nyt pitää mennä takaisin hampajaiskolooni, sillä työ on tehty, mutta Mikko me voimme vielä tavata'. Sitten Pukkeli lähti kävelemään metsää kohti ja katosi sinne. Kodassa Mikko vielä mietti, että oliko Pukkeli todella aito hampajainen, taikaolento jonka vain hyväsydäminen ihminen pystyi näkemään ja oliko päivän seikkailu edes totta. Mietittyään Mikko asettui porontalja vuoteelleen ja alkoi nukkumaan. Mikko näki kauniita unia haltioista, tontuista, keijuista, ja hampajaisista siitä unesta Mikko ei ikinä olisi halunnut herätä. Mikko ja Pukkeli kokivat yhdessä vielä monta seikkailua, mutta se on jo toinen tarina.