Oli kaunis talviaamu. Jenni ja hänen pikkusiskonsa Anni olivat lähdössä leirille Ruusupuuvuorelle serkkujensa Samin ja Lulun kanssa. Ruusupuuvuorelle oli matkaa ainakin kolmesataa kilometriä. Samin ja Lulun isä veisi heidät kahvilan eteen, mistä linja-auto lähtisi.

Kun he pääsivät pitkän ja inhottavan bussimatkan jälkeen perille, näky oli ihana. Kaunis Ruusupuuvuori oli komean iso ja korkea heidän edessään. Mökille oli matkaa siitä vain parikymmentä metriä, joten mökki näkyi siellä polun päässä joka vei metsän halki. Lulu oli nenä kiinni kirjassa. Hän etsi tietoa Ruusupuuvuoresta. "Hei, tässä se on!", Lulu huudahti innoissaan. Kirjassa kerrottiin Ruusupuuvuoren historiasta, miksi sitä kutsutaan Ruusupuuvuoreksi ja kuka nimen keksi… Lulu alkoi selittämään vuoren historiaa, kun hän yhtäkkiä hengähti… Hän alkoi hitaasti kertoa:" Ruusupuuvuori on saanut nimensä Heikki Iivari Vuorimaalta, joka kiipesi vuorelle vuonna 1427 talvella ensimmäisenä maailmassa. Hän löysi vuorella olevasta luolasta ruusupuun joka oli kauneimmillaan. Ruusupuuta on vaikea löytää ja se on luultavasti noiduttu." "VAU…!", Anni huudahti. "Shhhhhh…", ole hiljaa. ei sitä oikeasti ole olemassa.", Jenni kuiskasi.

Myöhemmin Lulu halusi lähteä seikkailemaan lumiselle Ruusupuuvuorelle. Jennin mielestä juttu oli hölynpölyä, mutta Annikin oli innoissaan seikkailusta. Sami pysyi hiljaa. Hänen mielestä juttu oli yksinkertainen:" Luolassa oli lämmin, ruusu selviytyi, mies löysi sen ja ihmetteli. Ei sen kummempaa…!" He päättivät kuitenkin lähteä vuorelle. Illalla ei ollut enää ohjaajia valvomassa pihaa, joten he saattoivat hiippailla vuoren juurelle.

He astuivat hiljaa mökin ovesta ulos. Ilma oli kylmä, mutta se ei haitannut, sillä heillä oli edessä suuri seikkailu, vai oliko sittenkään…?Nimittäin heitä vastaan käveli joku ohjaajista. Tytöt hyppäsivät kyykkyyn seinää vasten kuusen taakse. Sami jäi paikoilleen, kun ohjaajista ankarin käveli todella vihaisesti hänen eteensä. Sami aloitti selitykset:" No tuota… Olin menossa tuonne ulkovessaan… Niin… Olin menossa vessaan…" Ohjaaja silmäili Samia vihaisesti: "Vai vessaan…? Mene, mutta vain vessaan, sitten tulet sisälle! Minä menen nyt nukkumaan ja jos sinä et ole aamulla pedissä, niin… Muista poika hyvä, täällä liikkuu ohjaajia koko ajan… MENE NYT!" Sami luikki nopeasti vessoja kohti. Hänen mielestä vuorelle kiipeäminen ei ollutkaan enään niin hyvä ajatus…

Tytöt juoksivat Samin luo vessoille. Sami tärisi yhä. Hän kieltäytyi ehdottomasti lähtemästä vuorelle. "Jää sitten tänne yksin kylmään ja pimeään yöhön…"; Jenni sanoi viekkaasti. Sami huokaisi ja lähti kävelemään tyttöjen perään. He tapasivat matkallaan vielä kaksi ohjaajaa, joista pääsivät kylläkin ohi. Vihdoinkin he olivat Ruusupuuvuoren juurella. He kaikki katsoivat toisiinsa pelokkaasti, paitsi Lulu, joka virnisti merkiksi siitä ettei hän pelännyt. Joukko lähti kiipeämään ylös vuorelle etsimään luolaa, jossa kasvoi ruusupuu, joka kukki talvella.

Lulu, Sami, Jenni ja Anni olivat kaikki väsyneitä. He olivat kiipeilleet vuorella jo monta tuntia, ilman mitään tulosta. Heistä tuntui jo ettei koko luolaa ole olemassakaan. Anni luuli kokoajan näkevänsä luolan tai valoa tai jotain muuta luolaan viittaavaa. Vielä tunnin vaelluksen jälkeen he halusivat jatkaa. Lulu katseli ympärilleen ja näki jotain… "Katsokaa!", Hän kuiskasi ja osoitti siniviolettia valoa kohti. Sami jähmettyi niille sijoilleen. Lulu ja Jenni hiippailivat kohti valoa. Anni seurasi hiukan kauempana, vaikka hänen olisi pitänyt jäädä Samin kanssa. Kun tytöt olivat aika lähellä valoa, he kuulivat hiljaista musiikkia luolasta. Musiikki oli kaunista, niin kaunista ettei mikään soitin tai laulaja voisi tuottaa sellaista. Lulu ja Jenni kuuntelivat tarkasti. Yhtäkkiä heidän takanaan rasahti jokin oksa.

Jenni painoi silmät kiinni ja toivoi näkevänsä unta. Lulu kääntyi hitaasti ympäri ja kiljahti. "SAMI!!! TUO EI OLLUT HAUSKAA!", Lulu huusi. Sami hiljensi hänet. "Ole hiljaa! Joku ohjaajista voi kuulla!", hän sähähti. Anni juoksi muiden luokse ja sanoi hädissään:"Joku on tulossa!…" Joukko kiirehti piiloon erään suuren kiven taakse. Hetken kuluttua heidän edestään juoksi kaksi ohjaajaa. He puhuivat jotain toisilleen: "Missähän ne luuraavat? Saisivat tulla esiin, niin tästä ei tarvitsisi tehdä suurta numeroa…" Lopusta Lulu, Jenni, Sami ja Anni eivät saaneet selvää. Ohjaajat lähtivät kumpikin eri suuntiin rennosti hölkäten. "Nyt he varmasti lähtivät…", Sami sanoi huokaisten. He kiipesivät hiukan ylöspäin ja kävelivät polkua pitkin, kun yhtäkkiä joku hahmo käveli heitä vastaan, eikä lähellä ollut yhtään piilopaikkaa.

He kaikki turvautuivat pimeään seinämään. Hahmo oli jo lähellä. Se ei ollut kukaan ohjaajista eikä leiriläisistä… Lulu hengitti hitaasti, niin ettei yksikään ääni paljastaisi heitä. Hahmo käveli heidän ohitseen ja pysähtyi. Hän sanoi hiljaa:"Minä näen teidät. Tulkaa pois, voin auttaa teitä." Se oli miehen ääni. Mies puhui kylmän rauhallisesti ja jotenkin oudosti, jokainen sana sai aikaan kylmiä väreitä. Lulu, Sami, Jenni ja Anni hiippailivat varovaisesti miehen luo. Lulu meni edellä ja kuiskasi:"Miten voisitte auttaa meitä? Me etsimme…" Kunnes yhtäkkiä Lulu muisti, että hehän olivat jo löytäneet luolan. "Tiedän.. Seuratkaa.", mies sanoi. Nämäkin sanat saivat aikaan kylmiä väreitä. "Ehkä se on viikatemies…", Anni kuiskasi todella hiljaa Jennille. "Minä kuulin tuon…", mies sanoi kylmästi. Annin silmät laajenivat ja hän pelkäsi yhä enemmän. Joukko seurasi huppupäistä miestä tietämättä minne tämä heidät veisi.

Pian he saapuivat luolan suulle. Luolassa ei ollut mitään, vain pimeää. Mies sytytti kynttilän ja kantoi sitä edellä. He kävelivät aivan luolan perälle. Siellä oli kaunis ruusupuu joka soitti musiikkia. Sitä musiikkia, jota Lulu ja Jenni olivat kuulleet aikaisemminkin. Mies katsoi ruusupuuta ja sanoi: "Eikö olekkin kaunis?… Vartioin tuota puuta." Hän heitti viitan pois ja sanoi: "Olen Heikki Iivari Vuorimaa…" Mies oli näkymätön! Sami, Jenni ja Anni kauhistuivat, mutta Lulu vain tuijotti ja kysyi: "Onko tuossa puussa jokin kirous?" "Jos vastaisin, tietäisitte liikaa… Laittakaa silmät kiinni, teidän on aika mennä takaisin mökille.", mies sanoi. Joukko laittoi silmät kiinni ja yhtäkkiä he heräsivät. He olivat mökillä omassa pedissä, eikä heitä väsyttänyt yhtään. Lulu hymyili itsekseen, hän oli ollut oikeassa, että ruusupuu on olemassa, ellei hän ollut nähnyt ihanaa unta…

Sinä päivänä he eivät tehneet mitään. Ulkona satoi räntää ja välillä myös vettä. Ohjaajat puhuttelivat heitä, mutta ohjaajat uskoivat, kun koko joukko sanoi hämmentyneenä ettei ollut tehnyt mitään. Seuraavana päivänä he söivät aamupalan ja siivosivat. Sitten he pakkasivat bussin ja lähtivät takaisin kotiin. Kun bussi käynnistyi, Lulu, Jenni, Sami ja Anni näkivät, kun Heikki Iivari Vuorimaa vilkutti heille mökin pihasta.

kirjoittanut Katariina Tervonen 5a